Toimitus
Pelaajatcom lähti Saksaan seuraamaan IEM Cologne CS:GO-huipputurnausta. Matkatovereina seikkailussa olivat Pelaajatcomin ja Ukko.fi:n järjestämän yritysideakilpailun voittaja ja hänen seurueensa. Voit lukea lisää Ukko.fi:stä ja kilpailusta täältä. Tästä artikkelista selostajahurmuri Arttu “Olvari” Hämäläinen kertoo matkasta reissupäiväkirjan muodossa.
Kevään aikana järjestetty kilpailu Ukko.fi:n kanssa poiki todella runsaan osallistujamäärän. Yli tuhannen hakijan joukosta karsiutui viimeiselle pöydälle ehdottomasti parhaat yritysideat. Kilpailun tarkoituksena oli yleisen meemuilun ohella aktivoida yrittäjähenkiset seuraajamme myös ihan oikeasti miettimään yritysideaa, joka olisi kiinnostavuuden lisäksi myös erikoinen.
Voittajan ehdotus oli tosiaankin sellainen. Sain tietää Kölniin lähtijän taustat ja yritysidean hyvissä ajoin ennen lähtöä, ja olin positiivisesti yllättynyt: seuraajiemme joukosta todella löytyi innovatiivisia ihmisiä, joilta löytyy omaan osaamiseen ja mukavuusalueeseenkin liittyviä bisnesideoita, joita ei välttämättä siinä muodossaan ole vielä juuri kokeiltu!
Lähdimme kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää toimitusjohtajamme Alexin kanssa tarkoituksena törmätä kundeihin hyvissä ajoin ennen lähtöä. Matka Jyväskylästä Helsinkiin ei ole järisyttävän pitkä, mutta yksi pit-stop matkalle mahtui: Heinolan Matkakeitaan lounaspöytä. Aina yhtä hermetic!
Perillä treffasimme matkan voittajat aulassa ja lähdimme tekemään lähtöselvityksiä sekä viemään matkalaukut. Helsinki-Vantaan kentällä toiminta on todella sujuvaa ja nopeaa, siitä propsit suomalaiselle kenttähenkilökunnalle. Mukavan ensitapaamisen jälkeen tarvittiin tietenkin se yksi töhöilijä, joka onnistui spedeilemään bag dropin kanssa, ennen kuin päästään turvatarkastuksiin. Vähemmän yllättäen se olin minä. Siitäkin selvittiin, eikä turvatarkastuksessa ollut probleemia.
Pyrimme tekemään matkasta mahdollisimman vapaamuotoisen ilman tiukkoja aikatauluja, joten sovimme tapaavamme taas portilla ennen koneeseen nousua. Pakolliset työpuhelut ja tietenkin juomat Oak Barrelissa ennen lähtöä, jonka jälkeen oltiinkin valmiita jättämään Suomen kolea sää.
Lennon kanssa ei ollut minkäänlaisia ongelmia, ja matka meni kaikin puolin mukavasti. Toimitusjohtajamme matkalaukku oli Frankfurtin kentälle saavuttuamme vielä teillä tietämättömillä, mutta kaikki selviää kyllä aikanaan. Allekirjoittaneella hieman päänsärkyä, mutta siitäkin päästiin yli särkylääkkeillä. Kentällä menimme kahvilaan ottamaan sumpit. Alex alkoi selvittelemään junalippuja, joilla pumppu pääsee Kölniin.
Liput löytyi, ja totesimmekin, että meillä on hyvin aikaa imaista kahvit ilman kummempaa kiirettä. Tosin mikä reissu se sellainen on, jossa suomalainen ei itselleen saa hoppua aikaiseksi: toimarimme aiemmin kateissa ollut matkalaukku olikin löytynyt, joten mies otti bussin jättimäisellä Frankfurtin kentällä ja lähti hakemaan laukkuaan toisesta terminaalista.
Aikaa junan lähtöön oli kymmenisen minuuttia, joten sumpit naamariin ja juoksujalkaa Alexin antamien ohjeiden perusteella kohti junalaituria. Laiturilla emme oikein saaneet selvää, kumpaan suuntaan ja mille raiteelle kyytimme tulee, joten nohevat kisavoittajat päättivät kysyä paikallisilta. Vastaus oli mieltä lämmittävä: ”Teidän pitäs olla ihan eri laiturilla, täältä kulkee paikallisjunat”.
Pieni kuumotus tulilla rullaportaat ylös ja juosten toiselle puolelle asemaa, jossa onneksi Alankomaihin matkalla ollut juna oli myöhässä, ja ehdimme hyvin hypätä kyytiin. Myös Alex löysi laukkunsa, joten orkesteri oli taas kokonainen ja ennen kaikkea yhtenäinen.
Matka Frankfurtista Kölniin nopealla junalla ei kauaa kestänyt, ja perillä aloimmekin etsiä ensi töiksemme taksia. Cäbi löytyi, ja se vei meidät ensimmäiselle hotlalle. Ukko.fi-voittajat rykäisivät laukkunsa sisään ja päätimme lähteä siitä suorilta seisomalta syömään. Nälkää oli kertynyt koko poppoolle, joten sapuska kelpasi.
Saksassa kun ollaan, niin mielellään ei mene mäkkäriin, ellei aivan pakko ole. Maailmankuulua döneriä ei päästy vielä maistelemaan, mutta kulmakuppilan menu oli silti todella maistuva. Lautasilta oli karsittu todella kaikki ylimääräinen, sillä putenshnitzel-annoksesta löytyi kalkkunapihvin lisäksi herkkusieniä ja ranskalaisia. Maistuvat eväät huuhdeltiin alas paikallisella oluella, jota myytiin suomalaisittain erikoiselta tuntuvassa annoskoossa 2dl. Eihän sellainen ruokajuoma pohjoismaalaisille körmyille riitä, eli tilasimme kaikille kaksi ruokaolutta. Paikallinen lager oli suorastaan loistavaa, ja siitä tulikin koko reissun teemajuoma, joka virkisti helteisinä päivinä todella hermeettisesti!
Kävimme torstaina vielä ruokailun jälkeen Alexin kanssa kiertelemässä katedraalin lähistöllä ihmettelemässä paikallista menoa: pubit olivat pistäneet jo luukut kiinni, mutta kaupungilla hiihteli hurja määrä äänekästä, ilolientä nauttinutta porukkaa. Mietimme yhdessä hieman tulevien päivien tarkempaa läpivetoa, ja suunnitelma alkoi näyttää melkoisen hyvältä.
Perjantaina hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme rynnimään hyvissä ajoin kohti Kölnin Lanxessareenaa. Sitä ennen kiersimme kuitenkin paikallisen kebulan kautta, josta reissun ensimmäinen kosketus paikalliseen döneriin tehtiin. No olihan se hyvvöö! Ruokajuomana toimi paikallinen Kölsch-olut, joka ihastutti edellisenä iltana. Ihastutti myös nyt.
Areenalle saavuttuamme pääsimme sopivasti seuraamaan Astraliksen ja Mouzin välistä puolivälierää. Katsoimme ottelut yläparvelta, josta näki loistavasti koko areenan katsomomeren. Jo perjantaina porukkaa oli paikalla hävytön määrä. Äänekästä yleisöä mylvitettiin vielä lisää hyvillä taukohuudatuksilla viking clapeista dance cameraan. Kovan väännön jälkeen Astralis mielestäni odotetusti rullaili jatkoon voitoin 2-1, ja kovaääniset juutit saivat lippurahoilleen vastinetta.
Illan ottelussa Movistar Riders murjoi Team Liquidin vuoronperäisten karttaryöstöjen jälkeen 2-1 ja välieräpaikallaan varmasti heitätti monien ennakkoveikkauslaput roskikseen. Onnistunut turnaus tarvitsee aina omat sankarinsa, ja Movistarissa oli paljon ”encemäisiä” piirteitä, kun 2019 täysin suomalainen ENCE yllätti kaikki Katowicessa etenemällä finaaliin.
Koko turnauksen ehkä ”tylsin” päivä oli lopulta välieräpäivä lauantai. Menoa piristi toki se, että rakas päätoimittajamme Sauli saapui illalla ja lyöttäytyi tiimiimme tuottaen tietenkin samalla paljon matskua rakkaille seuraajillemme.
Otteluista ei sinänsä jäänyt oikeastaan mitään sanottavaa. Hävittyään oman karttavalintansa Nuken selvin numeroin, Astralis stomppasi Miragessa ensimmäisen puoliskon Na’Via vastaan peräti 12-3. Ukrainalaisjoukkueen tietäen jopa allekirjoittanut osasi odottaa tuosta vielä vaikeaa karttaa Astralikselle, ellei toinen puolisko lähde hyvin käyntiin. No eihän se lähtenyt, ja 4 karttapallosta huolimatta dunkkuun tuli jatkoajan kautta. Sunnuntaille siunaantui siis Astraliksen pojille ylimääräinen vapaa.
Toisessa välierässä FaZe ei sen kummemmin antanut espanjalaisille yllättäjille armoa, vaan mm. Liquidia vastaan loistanut bossipelaaja SunPayus lyötiin melkoisella moukulla takaisin maan pinnalle. Ennakkosuosikki eteni finaaliin Na’Via vastaan kohtuullisen vaivattomasti, eikä Movistar onnistunut valitettavasti tekemään ”Katowicen ihmettä”.
Tiimimme oli päivien varrella tutustunut myös useisiin suomalaisporukoihin, ja oli hienoa nähdä, miten avoimesti tultiin nykimään hihasta ja jututtamaan. Ehkä paikallinen virvoitusjuoma Kölsch oli siihen myös osasyynä, mutta täytyyhän kesäkuumalla muistaa juoda, sen myös suomalainen tietää!
Kumppanimme OnePlussan kilpailussa mulle näytettiin jälleen, miksi on parempi pysyä selostuskopissa. Ei mitään jakoja kivi-paperi-sakset -sarjassa, ja komeat One+ -sukat lähtivät uuteen osoitteeseen. Paikalta kuvattiin tämän hermeettisen mittelön lisäksi myös paljon materiaalia eri somen alustoille, joita onkin jo katsottu hurjat määrät.
Ennen ottelua treffasimme myös Ukko.fi-kilpailun voittajien kanssa ja otimme lisää kuvia areenan edestä. Kundien matka oli mennyt hienosti, ja rotseista päätellen myös ESLn fanikauppa oli löytynyt! Ikimuistoinen kokemus sekä meille, että myös heille! Matkan rento ja vapaamuotoinen ohjelma oli ollut mieleen, kun seurue oli saanut tehdä Kölnissä hyvin vapaasti mitä ja milloin tahtoi. Näin myös matkanjärjestäjä sen ajatteli, ja hienoa että jätkät olivat ottaneet kaiken irti.
Finaalin alla kävimme päätoimittajamme Saulin kanssa myös tekemässä pelaajahaastatteluita mediabunkkerissa, jossa jututimme välierissä peppulöylyn Na’Vilta saaneita Astraliksen kundeja. Lauantain tappio oli unohdettu ja ammattilaiset olivat jo ihan hymyssä suin.
Saavuttuamme itse ”pelipaikoille” alapermannolle, oli meno jo ennen finaalin alkua aivan käsittämätön. Täyden tuvan paineen todella tuntee, kun tuhannet fanit pistävät kättä yhteen ja äänihuulta tötterölle. Tätä edesauttoi varmasti myös se, että alakatsomoon lipun ostaneet saivat hakea tiskiltä Kölschiä niin paljon, kuin jaksoivat juoda. ”Ei toimi Suomessa” on usein paska sanonta, mutta tällaisissa tapauksissa ymmärrän sen kyllä 😀
Varsinaisesta tapahtumasta jos vielä muutama lause, niin onhan ensimmäinen kerta kaikille se, joka usein jää mieleen. Itse en ollut aiemmin tällaisessa tapahtumassa käynyt, puhtaasti siksikin, että normaalisti olen Suomessa selostuskopissa. Kokonaisuutena oli sellaiset kabbanaalit, että harmitti reissulla vain silloin, kun finaali oli ohi.
Jonoja oli lopulta vähän ja ne hoidettiin hyvin alta. Järkkärit oli jämäköitä, mutta joustavia. Virvoitusjuomamyynti oli järjestetty loistavasti, ja juomien kanssa sai liikkua minne halusi. Oluiden hinnat 50% Suomen hinnoista. Tupakointikulttuuri suomalaisittain hieman vieras: bissemyynnin viereisiltä pöydiltä ei löytynyt tuhkiksia ollenkaan, vaan jengi poltti ja tumppaili minne sattui. Ruoka oli hyvää ja sitä myytiin myös ympäri hallia ja hallin pihaa. Kyllä saksalaiset osaa snägäriruokaa duunata. Fanituotemyyntiä olisi voinut ripotella paremmin ympäriinsä, nyt käytännössä vain yksi iso ESL-shop.
Iltaa kohden lähdimme käymään hotellilla, josta suuntasimme Saulin kanssa kohti after partyjä, joissa oli hienoa kohdata pelaajien ja taustahenkilöiden lisäksi myös paljon suomalaisia!
Maanantaina herätys oli selostajalle karmeaan aikaan, puoli yhdeksältä. Parempi tietenkin olla ennemmin vähän yliajoissa, kuin myöhässä. Aina noheva Alex oli hyvissä ajoin tsekannut koko sirkukselle junaliput, joilla matkaamme Düsseldorfiin. Junamatkan piti kestää kolmisen varttia, mutta jo asemalla totesimme porukalla opasteita vilkuilemalla, että jotain häsmäkkää lienee tiedossa, vaikka Kölnin päästä juna lähti ajallaan. Viivästystä tulikin lopulta melkoisesti, mutta olimme lentokentällä tunti ennen lennon lähtöä.
”Ei paniikkia, aikaa on.” – Olvari 2022.
No, saatiinhan sitä paniikkia aikaiseksi, kun juostuamme kenttärakennuksen halki ensimmäinen näkemämme jono oli useita kymmeniä metrejä pitkä. Tässä vaiheessa meillä oli kaksi vaihtoehtoa: ottaa riski siitä, että portti ehtii mennä kiinni, tai vastaavasti tehdä ”immelmannit”. Kohtelias saksalaisnainen kuitenkin ymmärsi järkkärin kanssa käymämme tuskaisen keskustelun, ja ennen kuin palaveri ehti mennä pystypainiksi, hän antoi meidän mennä edelleen. Kiitokset tälle naikkoselle, ilman tätä kohteliasta elettä olisimme varmaan vieläkin Düsseldorfissa.
Portin sulkeutumiseen oli aikaa n. vartti, joten alkoi näyttää siltä, että ehdimme koneeseen. Enää turvatarkastuksen läpi niin että heilahtaa. Silloin, kun ihmisellä on kiire, kaikki tuppaa menemään vituiksi. Niin turvatarkastuskin. Metallinpaljastimia ja tarkastuspisteitä oli käytössä kaksi, joten tyhmäkin tajuaa jonoja syntyvän. Kuumotus oli todellinen, kun minuutit valuivat kellosta vähiin.
Metallinpaljastuksesta pääsimme läpi yksi kerrallaan, mutta jotta jännitys ei vielä laukeaisi: toimariamme lukuunottamatta kaikkien kamat joutuivat satunnaiseen tuplatarkastukseen, jossa testailtiin ties mitä räjähdysainejäämiä. Raastavan hitaasti tietenkin.
Kamat kantoon ja nk. ”helevetinkyytiä” kohti porttia. Lentokenttähenkilökunnan naureskelujen saattelemana ehdimme sittenkin aivan viime tipalla portille, jossa daami jo olikin paketoimassa työtehtäväänsä ja pistämässä luukkuja kiinni päin. Meno oli kuin Yksin Kotona 2 -leffassa.
Kenttäbussissa odotellessamme heti perässämme juoksi vielä kaksi suomalaissankaria sisään, joten ei kai siinä voinut todeta enää, kuin että ”ei ollu vielä kiire, kun nääkin pääs vielä sisään”. Koneeseen istahdettua pystyi jokainen huokaisemaan. Ikimuistoinen reissu oli loppusuoralla.
Maana Saksa oli tietenkin hyvin Suomen kaltainen, mutta sääntöihin perustuvana valtiona silti niin paljon meidän rakasta kotimaatamme joustavampi lähes kaikessa. Taksit soittivat luukut auki teknoa ja takapenkillä sai halutessaan ottaa bissen. Paikalliset olivat ystävällisiä, vaikkeivät niin usein kunnolla englantia osanneetkaan. Huoltsikan myyjän kanssa kielimuuriin törmätessä hän kuitenkin palveli hymyllä loppuun asti google translaten avulla.
Muuten näin suomalaiseen byrokratiaan ja kankeuteen tottuneena oli kulttuurishokki, kun sen oluenkin kanssa sai aina liikkua minne halusi, eikä tarvinnut jättää sitä minnekään väljähtymään kusella käynninkään ajaksi. Ihmetyksen toi myös se, että mm. huoltamot myivät olutta ja muuta alkoholia kellon ympäri. Jatkoillekin juomat siis halutessaan voi hakea vaikka läheiseltä Shelliltä.
Korttien toimivuus Kölnissä oli niin ja näin, ja toimarimme neuvoa peesaten: Saksa on käteismaa, nostakaa aina seteleitä ennen lähtöä. Monissa paikoissa preferoidaan käteistä rahaa, eikä tosiaan ole todellakaan itsestään selvyys, että kortillasi maksaminen onnistuu.
Kokonaisuutena reissu vain lisäsi nälkää. Tämä ei varmasti jäänyt viimeiseksi, ja toivottavasti joskus voimme tehdä jopa suoria lähetyksiä tämänkaltaisista tapahtumista ulkomailla!
