Niko
VR-laitteet seisovat tällä hetkellä pelialan kehityksen kärjessä. Vaikka PlayStation 5:n ja Xbox Series X:n kaltaiset uudet konsolit tarjoavatkin aiempaan enemmän suoritustehoa, virtuaalitodellisuus eroaa niistä merkittävästi siten, että se mahdollistaa täysin uudenlaisen tavan kokea pelejä. Loikka on paljolti samanlainen kuin mitä tapahtui siirryttäessä 2D-peleistä 3D-peleihin.
Otin tätä artikkelia varten kokeiluuni Meta Quest 2 -virtuaalilasit. Quest onnistuu erottumaan kilpailijoistaan kahdessa suhteessa: hinnalla ja helppokäyttöisyydellä. Lasien halvin, 128GT tallennustilaa sisältävä malli maksaa noin 400 euroa verrattuna tuhannen euron pinnassa liikkuviin, kovemman tason laitteisiin. Lasit ovat myös täysin langattomat; ne toimivat akkuvirralla ja pyörittävät sovelluksiaan täysin itsenäisesti. Toki Questin voi myös yhdistää tietokoneeseen raskaampien sovellusten käyttöä varten. Laitteen kaksi ohjainta noudattavat VR-lasien tottua kaavaa yhdistämällä perinteisiä nappeja ja liikkeentunnistusta.
Mainittakoon tässä vielä, että olen VR-maailman suhteen aika lailla ummikko. Olen koittanut erilaisia laseja parin kertaa aiemmin, mutta ne eivät tehneet minuun merkittävää vaikutusta.
Questin käyttöönotto on yllättävän helppoa. Sen säätämisessä on oikeastaan vain kaksi osaa: pään ympärillä ja päällä kulkevat nauhat sekä linssien välinen etäisyys, jolla on kolme vaihtoehtoa. Ennen varsinaista käyttöönottoa lattiaan ”piirretään” alue, jonka sisälle VR-maailma rajoittuu. Jos käyttäjä liikkuu liian lähelle rajoja, laite varoittaa niistä muuttamalla näkymättömät ”seinät” näkyviksi. Vaikka itse asun noin 30 neliön opiskelijaluukussa, onnistui VR-sovellusten käyttö sujuvasti tilanpuutteesta huolimatta.
Quest-lasien näyttötarkkuus on 1832×1920 per silmä. Peruspelaamisen mittapuulla tarkkuus on enemmän kuin hyvä, mutta kun ruudut työntää aivan silmien eteen, huomaa, että jäädään paljolti paitsi täysin realistisesta resoluutiosta. Tämä ei kuitenkaan aiheuttanut ongelmia käytännön pelaamisessa; kristallinkirkkaan terävyyden puutteesta huolimatta ympäröivän maailmaan alkoi nopeasti tottumaan. Sen sisältö ei tuntunut ”oikealta”, mutta silti ”paikalla” olevalta. Itse asiassa lasien poisotto ja paluu pieneen huoneeseen aiheutti pienoisen yllätyksen.
Ennen kuin paneudun VR-pelaamiseen tarkemmin, sanon vielä pari sanaa VR-teknologian käyttömahdollisuuksista yleensä. Ainakin Questin kohdalla tuntuu siltä, ettei laite lisää videoiden katseluun minkäänlaista merkittävää ulottuvuutta. Koko näkökentän ympärille levitetyt 360 asteen videot näyttävät juuri siltä kuin mitä ovatkin: normaalia laajemmilta, mutta silti latteilta ruuduilta. Minkäänlaista vaikutusta videon ”sisällä” olemisesta ei synny. Sen sijaan yksinkertainenkin 3D-maailma, jonka sisällä on mahdollista liikkua mielensä mukaan, on täysin erilainen elämys mihinkään aikaisempaan kokemaani verrattuna.
Olen myös hyvin skeptinen Facebookin Metaverse-hypetyksen suhteen. VR-lasien käyttö ei ole esimerkiksi työtehtävissä mullistavaa, vaan pikemminkin rajoittavaa. Käyttäjä kykenee näkemään vain sen, minkä lasit ja sen sisäinen ohjelmisto kykenevät tälle näyttämään. Kaikki muu on suljettu pois näkökentästä. Esimerkiksi kahdella näytöllä varustettu tietokone ja pöydällä istuva kännykkä ovat huomattavasti monipuolisempi työpiste kuin VR:n tarjoamat simulaatiot. Virtuaalitodellisuus ei yksinkertaista jo toimivia käytäntöjä, vaan monimutkaistaa niitä. Sama pätee esimerkiksi verkko-ostoksien tekemiseen.
Sen sijaan sosialisoimisen suhteen virtuaalitodellisuus tarjoaa uusia mahdollisuuksia, jotka kuitenkin muistuttavat enemmän 2000-luvun alun villiä internettiä kuin nykyajan virtaviivaistettua ja yltiöbrändättyä sosiaalisen median aikakautta.
Testasin tätä artikkelia varten kaksi ilmaiseksi saatavilla olevaa, kilpamielistä VR-peliä. Ensimmäinen näistä on nimeltään Gun Raiders. Kyseessä on päällisin puolin melko perinteinen FPS-peli, joka tarjoaa esimerkiksi Assault, Control ja Deathmatch-pelimuotoja. Käytettävänä on yhteensä 12 erilaista asetta, aina pistooleista tarkkuuskivääriin, joiden välillä voi vaihtaa vapaasti. Lähitaistoa varten on käytettävissä toki myös vanha kunnon puukko. Oman lisänsä taisteluihin tuo myös rakettirepuilla lentäminen.
Itselläni on taustalla miltei kymmenen vuotta aktiivista FPS-pelaamista ja koko eliniän verran yleistä pelikokemusta. Tästäkin huolimatta Gun Raidersin pelaaminen sai minut tuntemaan itseni täydeksi untuvikoksi, etenkin kun peli heitti minut samaan otteluun kokeneiden pelaajien kanssa. VR-ympäristö muuttaa kokemuksen tavalla, jota on vaikea alimitoittaa.
Suurimmaksi ongelmaksi muodostui tähtääminen. Hyödyntämällä inttiaikojeni ammuntakokemusta onnistuin suoriutumaan tästä jotenkuten säälisesti, mutta isoin pulma oli tapa, jolla Gun Raiders vaatii käyttämään molempia ohjaimia; yksi lähellä rintaa, aseen ”kahvalla”, ja toinen kauempana sen ”varrella”. Tosielämän ampumista ajatellen tämä tietenkin käy järkeen, mutta VR-pelaamisen tapauksessa kädet seisovat vapaasti ilmassa ilman, että niiden välillä olisi minkäänlaista stabiloivaa rakennetta. Tästä johtuen ulompaa kättäni oli liki mahdotonta pitää paikallaan, vaan se vaappui koko ajan, mikä johti myös aseen ”piipun” jatkuvaan veivaamiseen.
Lopulta totesin yhdellä kädellä ampumisen olevan parempi ratkaisu, vaikka se tekeekin pelin aseista epätarkempia.
Toinen jännä, realismia tavoitteleva ominaisuus on aseiden lataaminen. Tämä tapahtuu napinpainalluksen sijaan omalle vyötärölle kurottamalla, josta ”poimitaan” uusi lipas ja työnnetään se aseeseen. Simppeli toimenpide tuntui alkuun yllättävän monimutkaiselta, ja paniikki iski useaan otteeseen, mutta se muodostui nopeasti vaistonvaraiseksi.
Myös VR-ympäristössä liikkuminen vaati totuttelua. Hahmon perusliike tapahtuu perinteistä tattia liikuttamalla, mutta kääntyä voi myös omaa kehoa kääntämällä. Välillä jäin setvimään sitä, haluanko nyt kääntyessä käyttää perinteistä ohjaustapaa vaiko kääntyä ihan oikeasti. Makuasia, luulisin.
Toinen tätä artikkelia varten testatuista peleistä on Echo VR. Kyseessä on eräänlainen futuristinen amerikkalaisen jalkapallon ja frisbeegolfin yhdistelmä. Pelissä kaksi kolmen hengen joukkuetta kisaavat toisiaan vastaan painottomassa tilassa, tavoitteenaan kaapata haltuunsa frisbee ja heittää se vastustajan maalialueen lävitse. Vastapelaajat voi tainnuttaa päähän mukiloimalla, mutta nämä taasen voivat tainnuttaa hyökkääjän nostamalla suojansa oikealla hetkellä.
Gun Raidersiin verrattuna Echo VR painottaa huomattavasti vahvemmin liikkumista; painovoimattomassa tilassa liikutaan käsirakettien, katseen avulla ohjautuvan boosterin tai pinnoilta puskemisen avulla. Vapaa kolmiulotteinen liike luo vahvan vaikutuksen siitä, että pelaaja on kokonaan uudenlaisessa ympäristössä. Välillä tällä on myös sivuvaikutuksia; etenkin nopeasti eteenpäin liikuttaessa oma, paikallaan seisova kehoni tulkitsi tämän siten, että olin kaatumassa eteenpäin, mikä sai vaistonvaraisesti vetäytymään taaksepäin.
Peliareenalla liikkuminen on kuitenkin hauskaa ja haastavaa tavalla, joka vaatii täysin uudenlaisia taitoja peruspelaamiseen verrattuna. Pelin taitokatto tuntuukin varsin korkealta. Myös itse frisbeen heitto osoittautui yllättävän kinkkiseksi, eikä toiselle pelaajalle syöttäminen onnistunut vielä oman pelikokemukseni perusteella. Mutta harjoitus tekee mestarin, joten varmasti tämänkin luonnistuisi ajan kanssa.
Eräs asia, joka tuli etenkin Echo VR:n kanssa selväksi, on se, kuinka yllättävän hikistä puuhaa VR-pelaaminen on, varsinkin näin kesäaikaan. Vaikka muuten onnistuisikin pysymään kuivana, kasvoja vasten tiiviisti painautuvat lasien reunukset saava hien suorastaan valumaan, ja jonkinlainen liina on hyvä olla käsillä. Tämä on yksi este teknologian valtavirtamenestyksen tiellä. VR-pelaaminen on parhaimmillaan silloin, kun pääsee jäljittelemään tosimaailman liikkeitä ja toimintaa, mutta samalla se tekee kokemuksen epämukavammaksi.
On ilmiselvää, että virtuaalitodellisuus tarjoaa sekä pelinkehittäjille että pelaajille pääsyn kokonaan uusiin sfääreihin. Tätä artikkelia varten testattu, äärimmäisen pieni otanta teki selväksi, ettei kyse ole mistään muoti-ilmiöstä. Voisin hyvin kuvitella pelaavani Gun Raidersin tai Echo VR:n kaltaista VR-peliä kilpailullisesti, jos se sopisi muuten omiin mieltymyksiini.
Totuus kuitenkin on, että VR-teknologia on vielä lastenkengissään ja vie ainakin 10 vuotta, ennen kuin sillä on mahdollisuus nousta perinteisen pelaamisen kaltaiseen valtavirta-asemaan. Siihen pääseminen vaatii miljardien sijoituksia ja mittavien tappioiden nielemistä. Ainakin Questin pelitarjonta onkin tällä hetkellä vain murto-osa perinteisen pelilaitteen valikoimasta.
Mikäli kuitenkin haluat päästä kokemaan jotain aidosti uutta ja seurata pelialan tuntemattoman korpimaan valloitusta, voin lämpimästi suositella VR-lasien hankintaa.
Meta Quest 2 VR-lasit löytyvät esimerkiksi Gigantin sivuilta.
Kuvalähteet: Meta, Gun Raiders, Meta Quest
